maanantai 21. maaliskuuta 2011
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Goa
Tanaan saattaa tapahtua kummia. 150:n vuoden valein kuu on hyvin lahella maata ja tanaan on se paiva. Se voi aiheuttaa kummallisia ilmioita, kuten veden nousemisen hyvin korkealle, niinkuin mini-tsunameja. Kuulemma ei mitaan vakavaa tai pelottavaa, taytyy vain olla valmiina juoksemaan. No, mehan ollaan. :)
No, taalla riittaa enemman ja vahemman naita juttuja ja uskomuksia, tosin tasta oli ollut ihan virallisesti lehdessakin juttua. Osa vesiurheilupaikoista on kokonaan kiinni taman paivan, ja rantaravintoloiden tyontekijat on valmiina juoksemaan karkuun jos silta nayttaa.. Mutta katsotaan kuinka kay, ite ei jotenkin osata niin kauheasti pelata moista. Siella kai se taivaalla kuu mollottaa niin ku ennenkin. :) Eika oo tarkotus lietsoa paniikkia sinnekaan suuntaan. Ihan vaan tammonen pieni maininta asiasta. :)
Ei paljoa olla viime aikoina blogia paivitelty. Ollaan olti niin tutuissa ympyroissa etta ei oo juuri suuria mainittavia asioita tapahtunu.
Keralasta tultiin Goalle viikko sitten, ja kyllahan se tuntu melkeen kun olis kotiin tullu. :)
Paivat kuluu rannalla maatessa, illemmalla kaydaan ehka netissa, vahan kaupoilla pyorimassa ja iltasin istuskellaan meren rannalla ravintolassa. Vallan lepposaa ja mukavaa eloa. :)
Ainakin suurimmaksi osaksi. Onhan toki niinkin, etta kun on paljon ollut samoissa paikoissa, niin pinnan alta alkaakin paljastumaan monenlaisia asioita. Eika kaikki aina valttamatta ole niin positiivisia. Paaosin kuitenkin ihmiset ovat mukavia ja meista pidetaan hyva huoli taalla. :)
Ja niinhan siina aina kay, etta vasta kun alkaa paasta lomailun makuun niin se jo loppuu. Niin nytkin. Viimesia hetkia viedaan, huomena alkaa matka kohti kotosuomea. Katotaan kuinka varikkaina saavutaan suomeen..taalla on nimittain holi alkamassa, luultiin etta se on tanaan, mutta ilmeisesti se onkin vasta huomena. Se tarkottaa sita etta varipuuteria ja varjattya vetta lentaa joka suunnalta. Mekin lahdetaan vasta neljan aikoihin iltapaivalla niin ehditaan oikeen hyvalla tuurilla saada osamme! :)
Mutta naihin tunnelmiin..me imetaan viela viimeiset auringonsateet taalta ennen kotiin paluuta. Ja Suomesta kasin varmaan lisaillaan viela kuvia matkan varrelta..
Ehkapa seuraavat tekstipaivitykset tulevat Afrikasta. ;D
No, taalla riittaa enemman ja vahemman naita juttuja ja uskomuksia, tosin tasta oli ollut ihan virallisesti lehdessakin juttua. Osa vesiurheilupaikoista on kokonaan kiinni taman paivan, ja rantaravintoloiden tyontekijat on valmiina juoksemaan karkuun jos silta nayttaa.. Mutta katsotaan kuinka kay, ite ei jotenkin osata niin kauheasti pelata moista. Siella kai se taivaalla kuu mollottaa niin ku ennenkin. :) Eika oo tarkotus lietsoa paniikkia sinnekaan suuntaan. Ihan vaan tammonen pieni maininta asiasta. :)
Ei paljoa olla viime aikoina blogia paivitelty. Ollaan olti niin tutuissa ympyroissa etta ei oo juuri suuria mainittavia asioita tapahtunu.
Keralasta tultiin Goalle viikko sitten, ja kyllahan se tuntu melkeen kun olis kotiin tullu. :)
Paivat kuluu rannalla maatessa, illemmalla kaydaan ehka netissa, vahan kaupoilla pyorimassa ja iltasin istuskellaan meren rannalla ravintolassa. Vallan lepposaa ja mukavaa eloa. :)
Ainakin suurimmaksi osaksi. Onhan toki niinkin, etta kun on paljon ollut samoissa paikoissa, niin pinnan alta alkaakin paljastumaan monenlaisia asioita. Eika kaikki aina valttamatta ole niin positiivisia. Paaosin kuitenkin ihmiset ovat mukavia ja meista pidetaan hyva huoli taalla. :)
Ja niinhan siina aina kay, etta vasta kun alkaa paasta lomailun makuun niin se jo loppuu. Niin nytkin. Viimesia hetkia viedaan, huomena alkaa matka kohti kotosuomea. Katotaan kuinka varikkaina saavutaan suomeen..taalla on nimittain holi alkamassa, luultiin etta se on tanaan, mutta ilmeisesti se onkin vasta huomena. Se tarkottaa sita etta varipuuteria ja varjattya vetta lentaa joka suunnalta. Mekin lahdetaan vasta neljan aikoihin iltapaivalla niin ehditaan oikeen hyvalla tuurilla saada osamme! :)
Mutta naihin tunnelmiin..me imetaan viela viimeiset auringonsateet taalta ennen kotiin paluuta. Ja Suomesta kasin varmaan lisaillaan viela kuvia matkan varrelta..
Ehkapa seuraavat tekstipaivitykset tulevat Afrikasta. ;D
torstai 10. maaliskuuta 2011
Varkala-beach
Nyt se loytyi. Keralastakin paikka missa viihtyy. Ja se on Varkala-beach.
Saavuimme tanne maanantaina. Tarkoitus oli ensin tulla bussilla. Kaytiin linja-autoasemalla kyselemassa asiasta ja ainut suora bussi kulkee aamuisin ja lahtee 10.30. Siihen siis tahdatkaamme.
No, illalla loydettiin sattumalta taivaallisen hyva ravintola ja tarjoilijapojan kanssa tuli sitten puheeksi etta ollaan seuraavana paivana lahdossa Varkalaan. Han oli siella juuri ollut toissa ja neuvoi etta kannattaa menna junalla, juna-asema mista paasisi kyytiin oli siina muutaman sadan meetrin paassa. Juna olisi seka nopeampi etta mukavampi. Han muutenkin antoi hyvia vinkkeja ja ihan kartan meille piirsi tasta alueesta, joka on aika pieni, suositteli hyvia majapaikkoja jne. Eri ystavallinen tapaus. Siinakin mielessa etta siella Alleppeyssa missa oltiin, oli kaikki paikalliset enemman tai vahemman tympeita, tai sitte ne oli vaan ujoja. Mutta harva ryhty juttusille, edes ravintoloiden tarjoilijat jotka tunnetusti on yleensa melko supliikkeja taalla pain maailmaa.
Lahdimme selvittamaan myos tata juna-asiaa, mutta meidan tuurilla Just sinne minne me oltiin menossa, ei junat kulkeneet seuraavaan viiteen paivaan. Aseman pihalla oli myos takseja ja huvikseen aateltiin etta kysastaan mita silla maksaisi. Kysyttiin ja paadyttin siihen etta liian kallista, yrittakaamme siis bussilla.
No, aamulla kuitenkin oltiin sen verran hitaita (ja saatto pieni mukavuudenhalukin iskea ;)) etta ei jaksettu lahtea santailemaan sen bussin peraan ni elettiin herroiksi ja otettiin pirssi. Sita paitsi, siella bussiasemalla on kaikki kyltit ja kuulutukset niin hindia, etta ei niista tajua mitaan. Ja englanninkielentaito mita kellakin. Meista puhumattakaan. :) Arvaatkaapa oltasko ikina loydetty oikeaan bussiin niiden miljoonien joukosta?! No, oishan se ollu seikkailua.. mutta ehka me ollaan Intiassa jo tarpeeksi harrastettu paatonta seikkailua. :)
Matka kesti sen kolme tuntia (matkaakin oli kuitenkin 125km) ja sujui ihan mukavasti. Loydettiin mukava ja siisti majapaikka, ja halpa! Yo maksaa 300 rupiaa meilta kolmelta joka tekee euroissa n.5. Ei siis paha lainkaan. Edellisesta paikasta saatiin huone kovan tinkaamisen jalkeen 650 rupialla, ja se oli kaikinpuolin huonompi. Pienempi, likainen, otokkainen, jne. Eika siella ollut edes peilia! :D
Toki taalla on tarjontaa niin paljon enemman etta se jo vaikuttaa hintoihin, mutta silti.
Tama paikka on kylla aikamoinen turistikeskittyma, voisi sanoa Keralan Kanaria. Mutta silti taalla on yllattavan mukavaa. Taalla voi vaan ottaa rennosti, makoilla biitsilla, kayda syomassa sillon ku huvittaa, valilla shoppailla ja olla vaan.
Ei taalla sita "oikeaa Intiaa" (mita se sitten ikina tarkottaakaan) naa, mutta mita valia. Meille taa passaa talla hetkella enemman ku hyvin. :)
Maantieteellisestikin tama on hieno paikka. Kaikka ravintolat, majapaikat, kaupat yms. sijaitsee korkean jyrkanteen reunalla. Kapea polku kulkee reunalla, josta aukenee jyrkka pudotus suoraan rantakivikkoon. Ranta avautuu jyrkanteen juurella, oikeestaan semmonen pieni poukama. Ohessa kuva. :)
Ravintoloita taalla on ihan valinnan vaikeudeksi asti. Lahes joka ruualla ollaan
kayty eri ravintolassa ja kertaakaan ei oo tarvinnu pettya! Aivan loistavan hyvaa ruokaa taalta saa. Ja laidasta laitaan. Nepalilaisesta kiinalaiseen, italialaisesta intialaiseen. Listoilta loytyy kaikkea, oikeestaan melkein liikaakin vaihtoehtoja..aina kauhee pohtiminen soisko momoja vai chicken tikka masalaa, salaattia vai keittoa ja naan-leipaa, pizzaa vai pastaa jne. Vaan aina on saatu mahat tayteen. :) Kala-ruuan ystaville tama olisi paratiisi. Joka ilta jokaisen ravintolan edustalla on mahtava valikoima mita erilaisempia merenelavia naytilla, niista saa sitten itse valita mita haluaa ja kuinka sen haluaa valmistettavan. On rapuja, ayriaisia, isoja kaloja, pienia kaloja, lobstereita, haita.. ei hajuakaan edes kaikkien nimista. Ollaan meki jonku kerran kokeiltu mutta jotenki ei tuo kala oo niin meian lempilajia..
Nyt on hetki relattu ja huomena matka jatkuu taas. Lennetaan ensin takaisin Cochiin josta seuraavana paivana suuntaamme viela viimeiseksi viikoksi tuttuun ja turvalliseen Goaan. :)
Saavuimme tanne maanantaina. Tarkoitus oli ensin tulla bussilla. Kaytiin linja-autoasemalla kyselemassa asiasta ja ainut suora bussi kulkee aamuisin ja lahtee 10.30. Siihen siis tahdatkaamme.
No, illalla loydettiin sattumalta taivaallisen hyva ravintola ja tarjoilijapojan kanssa tuli sitten puheeksi etta ollaan seuraavana paivana lahdossa Varkalaan. Han oli siella juuri ollut toissa ja neuvoi etta kannattaa menna junalla, juna-asema mista paasisi kyytiin oli siina muutaman sadan meetrin paassa. Juna olisi seka nopeampi etta mukavampi. Han muutenkin antoi hyvia vinkkeja ja ihan kartan meille piirsi tasta alueesta, joka on aika pieni, suositteli hyvia majapaikkoja jne. Eri ystavallinen tapaus. Siinakin mielessa etta siella Alleppeyssa missa oltiin, oli kaikki paikalliset enemman tai vahemman tympeita, tai sitte ne oli vaan ujoja. Mutta harva ryhty juttusille, edes ravintoloiden tarjoilijat jotka tunnetusti on yleensa melko supliikkeja taalla pain maailmaa.
Lahdimme selvittamaan myos tata juna-asiaa, mutta meidan tuurilla Just sinne minne me oltiin menossa, ei junat kulkeneet seuraavaan viiteen paivaan. Aseman pihalla oli myos takseja ja huvikseen aateltiin etta kysastaan mita silla maksaisi. Kysyttiin ja paadyttin siihen etta liian kallista, yrittakaamme siis bussilla.
No, aamulla kuitenkin oltiin sen verran hitaita (ja saatto pieni mukavuudenhalukin iskea ;)) etta ei jaksettu lahtea santailemaan sen bussin peraan ni elettiin herroiksi ja otettiin pirssi. Sita paitsi, siella bussiasemalla on kaikki kyltit ja kuulutukset niin hindia, etta ei niista tajua mitaan. Ja englanninkielentaito mita kellakin. Meista puhumattakaan. :) Arvaatkaapa oltasko ikina loydetty oikeaan bussiin niiden miljoonien joukosta?! No, oishan se ollu seikkailua.. mutta ehka me ollaan Intiassa jo tarpeeksi harrastettu paatonta seikkailua. :)
Matka kesti sen kolme tuntia (matkaakin oli kuitenkin 125km) ja sujui ihan mukavasti. Loydettiin mukava ja siisti majapaikka, ja halpa! Yo maksaa 300 rupiaa meilta kolmelta joka tekee euroissa n.5. Ei siis paha lainkaan. Edellisesta paikasta saatiin huone kovan tinkaamisen jalkeen 650 rupialla, ja se oli kaikinpuolin huonompi. Pienempi, likainen, otokkainen, jne. Eika siella ollut edes peilia! :D
Toki taalla on tarjontaa niin paljon enemman etta se jo vaikuttaa hintoihin, mutta silti.
Tama paikka on kylla aikamoinen turistikeskittyma, voisi sanoa Keralan Kanaria. Mutta silti taalla on yllattavan mukavaa. Taalla voi vaan ottaa rennosti, makoilla biitsilla, kayda syomassa sillon ku huvittaa, valilla shoppailla ja olla vaan.
Ei taalla sita "oikeaa Intiaa" (mita se sitten ikina tarkottaakaan) naa, mutta mita valia. Meille taa passaa talla hetkella enemman ku hyvin. :)
Maantieteellisestikin tama on hieno paikka. Kaikka ravintolat, majapaikat, kaupat yms. sijaitsee korkean jyrkanteen reunalla. Kapea polku kulkee reunalla, josta aukenee jyrkka pudotus suoraan rantakivikkoon. Ranta avautuu jyrkanteen juurella, oikeestaan semmonen pieni poukama. Ohessa kuva. :)
Ravintoloita taalla on ihan valinnan vaikeudeksi asti. Lahes joka ruualla ollaan
kayty eri ravintolassa ja kertaakaan ei oo tarvinnu pettya! Aivan loistavan hyvaa ruokaa taalta saa. Ja laidasta laitaan. Nepalilaisesta kiinalaiseen, italialaisesta intialaiseen. Listoilta loytyy kaikkea, oikeestaan melkein liikaakin vaihtoehtoja..aina kauhee pohtiminen soisko momoja vai chicken tikka masalaa, salaattia vai keittoa ja naan-leipaa, pizzaa vai pastaa jne. Vaan aina on saatu mahat tayteen. :) Kala-ruuan ystaville tama olisi paratiisi. Joka ilta jokaisen ravintolan edustalla on mahtava valikoima mita erilaisempia merenelavia naytilla, niista saa sitten itse valita mita haluaa ja kuinka sen haluaa valmistettavan. On rapuja, ayriaisia, isoja kaloja, pienia kaloja, lobstereita, haita.. ei hajuakaan edes kaikkien nimista. Ollaan meki jonku kerran kokeiltu mutta jotenki ei tuo kala oo niin meian lempilajia..
Nyt on hetki relattu ja huomena matka jatkuu taas. Lennetaan ensin takaisin Cochiin josta seuraavana paivana suuntaamme viela viimeiseksi viikoksi tuttuun ja turvalliseen Goaan. :)
tiistai 8. maaliskuuta 2011
maanantai 7. maaliskuuta 2011
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Kylailya Kochissa
Noniin yritetaan rustata jotain jatkoa edelliseen viela ku muistaa jotain.
Kavimme siis siella elefantti-festivaaleilla. Meno oli aika samanlaista millasta se nailla kuuluu olla, ku jotain juhlitaan. Rummut paukkuu ja ihmisia on kamalasti ja oli jos jonkinlaista intialaista tanssiesitysta. Oltiin kylla paikalla vahan myohaan ja suurin osa meiningista oli jo ohi. Tosin tama oli aika pienimuotoinen tapahtuma, eika me siella kovin kauaa viihdytty.
Sielta lahdettiin taman oppaamme (nimeltaan Tsufe) kotiin, kun han meidat sinne kutsui. Siina sitten kavi vahan mielessa, etta kuuluisiko meidan vieda jotain tuliaisia. Niinhan me usein suomessa viemme jos jonkun luo kylaan menemme. Taalla aina valilla joutuu miettimaan, etta mikahan on heille kohteliasta ja mika ei. Kun naa kulttuurierot on toisinaan niin suuret.
Kysyttiin sitten Tsufelta, etta voidaanko vieda jotain, onko se korrektia. Vahan se oli ihmeissaan, etta miks te viette mitaan tuliasia, koska han on teijat kylaan kutsunut. No, Maarit halus kuitenki jotain vieda ja ei siina kohilla ollut muuta kuin hedelmakojuja, niinpa me sitten ostamaan vahan hedelmia tuliaisiksi. :) Tsufe nauroi meille katketakseen, etta aiti voi kylla olla aika ihmeissaan, kun me viedaan sinne tuliaista. Ja me kun oltiin olevinamme kohteliaita. No, muilla jo loppu pokka koko tuliasten vientiin, mutta Maarit ojensi paa pystyssa hedelmat talon emannalle. Olihan se kaunis ajatus, mutta varmaan hieman outoa heidan kulttuurissaan.
Tsufen kotona olikin vastassa hanen perheensa ja joitain kavereita, joista osa tais olla myos jotain sukua. Siella asuttiin kylla todella tiiviisti. Makuuhuoneita oli kolme (jotka eivat olleet mitaan jarin suuria), keittio ja olohuone. (Kylla me suomessa eletaan niin leveasti, etta ihan havettaa). Ja tassa asunnossa asui siis aiti, isa, nelja aikuista lasta, yhden tyttaren aviomies ja lapsi ja toisella tyttarellakin oli muutama lapsi siella.
No siina sitten juotiin mehua ja teeta, jutusteltiin niita naita ja ihasteltiin taman toisen tyttaren 8kk:n ikaista vauvaa, joka oli niin suloinen.
Niin kovin ystavallista ja ihanaa vakea kaikki.
He sitten halusivat pukea sarin Maaritin paalle ja kyllahan ne pukemistouhut kesti aikansa. Ei nayttanyt ihan niin yksinkertaiselta laittaa sita 6 metrista kangasta, ku vois kuvitella ja naytti olevan monta erilaista tyylia laittaa se. Menis joku tovi ennen ku ne ite oppis. No sitten tietenkin otettiin paljon kuvia kaikista ja kaikkien kanssa erikseen. Naytti olevan heille kunnia saada meidat vieraakseen.
Ja Maarit ei saanut riisua sita sari-kangasta paaltaan, vaan se piti ottaa mukaan. Eihan siina sitten auttanut, olisi ollut epakohteliasta alkaa asiasta tappelemaan ja kieltaytya siita. Vaikka vahan ne nolottikin, se ei kuitenkaan ole mikaan pieni rievun pala. Se on tama kankea suomikulttuuri kun tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan tuommosia lahjoja. Tuntuu etta jaa kauheaan kiitollisuudenvelkaan...
No, kello kavi ja ilta oli jo venynyt pitkalle kun he alkoivat ehottelemaan, etta olisi varmaan parempi, etta jaisimme sinne yoksi, kun kello on niin paljon. Me siina miettimaan, etta mihinhan loukkoon me viela mahduttais, varmaan olohuoneen tai keittion lattialle ois saanu viela meille pedin. Oishan se ollut kokemus sinansa, mutta me siina kauniisti kieltaydyimme ja olimme vakaasti sita mielta, etta kylla me hotellille mennaan. Olihan seuraavana aamuna lahto tanne Alleppeyhin.
No, lahettiin sitten metsastamaan riksaa. Oli puhetta, etta jos me ei enaa saada riksaa, niin sitten palaamme takaisin ja yovymme taman perheen luona. Onneksemme kuitenkin saimme kyydin. Ja ystavallisesti tama meidan oppaamme lahti saattamaan, silla olihan jo myoha ja jotain voisi sattua. Paastiin sitten onnellisesti omaan hotelliin nukkumaan. Tsufe lahti takaisin kotiin samaisella riksalla ja myohemmin kuulimme, etta paluumatkalla oli poliisi heidat pysayttanyt ja tama kuskimme olikin ollut humalassa. Luojan kiitos ettei mitaan sattunut. Mutta siina tuli kuskilla reissu poliisilaitokselle.
Kaikin puolin oli mukava vierailu. Kylla siita vaan saa enemman irti kun paasee vahan syvemmalle nakemaan paikallisten elamaa.
Nyt ollaan siis taalla Alleppeyssa. Joka on pienoinen pettymys. Majotutaan kauempana kaupungista, rannan aarella kylla. Mutta paikallista vakea on sen verran etta ei voi edes kuvitella etta riisuisi vaatteita yhtaan vahemmaksi kun mita ne jo on, auringonotosta puhumattakaan! Muita turisteja ei juurikaan ole. Kaupunki itsessaan on melko nuhjuinen, taynna pienia putiikkeja ja kojuja, kunnon kauppaa ei tunnu loytyvan, samoin ravintolat on kiven alla.
Jotenkin ei tunneta oloamme kotoisaksi taalla. Niinpa tarkotus olisi jatkaa huomena matkaa, vahan viela etelammaksi, Varkala-beachille.
Lieko me ollaan totuttu liiaksi Goan "tasoon", kun tuntuu ettei oikeen kelpaa taala mikaan. Mutta kun taalla ei oikein ole mitaan ajanviettotapoja. Ei innosta kavella yhtasamaa kadunpatkaa edestakaisin ja tutkailla etta loytyisiko seuraavasta puodista jotain mielenkiintoista. Joka on hyvin epatodennakoista kun joka puljussa on samat tuotteet. :)
Enimmakseenhan tama Alleppey on sita varten etta taalta lahdetaan jokiristeilyille ympari vesistoja, mutta jotenkin sekaan ei nyt houkuta...
Saa nahda selviydytaanko semmoiselle(kaan). Toisaalta semmosella paatilla vois jatkaa matkaa etelampaan, paasis melkein sinne Varkalaan asti, mutta katotaan nyt. Mihin on fiiliksia.
Nyt lahetaan etsimaan jos vaikka loytys jonkun sorttinen ateriointipaikka.
Adios!
Kavimme siis siella elefantti-festivaaleilla. Meno oli aika samanlaista millasta se nailla kuuluu olla, ku jotain juhlitaan. Rummut paukkuu ja ihmisia on kamalasti ja oli jos jonkinlaista intialaista tanssiesitysta. Oltiin kylla paikalla vahan myohaan ja suurin osa meiningista oli jo ohi. Tosin tama oli aika pienimuotoinen tapahtuma, eika me siella kovin kauaa viihdytty.
Sielta lahdettiin taman oppaamme (nimeltaan Tsufe) kotiin, kun han meidat sinne kutsui. Siina sitten kavi vahan mielessa, etta kuuluisiko meidan vieda jotain tuliaisia. Niinhan me usein suomessa viemme jos jonkun luo kylaan menemme. Taalla aina valilla joutuu miettimaan, etta mikahan on heille kohteliasta ja mika ei. Kun naa kulttuurierot on toisinaan niin suuret.
Kysyttiin sitten Tsufelta, etta voidaanko vieda jotain, onko se korrektia. Vahan se oli ihmeissaan, etta miks te viette mitaan tuliasia, koska han on teijat kylaan kutsunut. No, Maarit halus kuitenki jotain vieda ja ei siina kohilla ollut muuta kuin hedelmakojuja, niinpa me sitten ostamaan vahan hedelmia tuliaisiksi. :) Tsufe nauroi meille katketakseen, etta aiti voi kylla olla aika ihmeissaan, kun me viedaan sinne tuliaista. Ja me kun oltiin olevinamme kohteliaita. No, muilla jo loppu pokka koko tuliasten vientiin, mutta Maarit ojensi paa pystyssa hedelmat talon emannalle. Olihan se kaunis ajatus, mutta varmaan hieman outoa heidan kulttuurissaan.
Tsufen kotona olikin vastassa hanen perheensa ja joitain kavereita, joista osa tais olla myos jotain sukua. Siella asuttiin kylla todella tiiviisti. Makuuhuoneita oli kolme (jotka eivat olleet mitaan jarin suuria), keittio ja olohuone. (Kylla me suomessa eletaan niin leveasti, etta ihan havettaa). Ja tassa asunnossa asui siis aiti, isa, nelja aikuista lasta, yhden tyttaren aviomies ja lapsi ja toisella tyttarellakin oli muutama lapsi siella.
No siina sitten juotiin mehua ja teeta, jutusteltiin niita naita ja ihasteltiin taman toisen tyttaren 8kk:n ikaista vauvaa, joka oli niin suloinen.
Niin kovin ystavallista ja ihanaa vakea kaikki.
He sitten halusivat pukea sarin Maaritin paalle ja kyllahan ne pukemistouhut kesti aikansa. Ei nayttanyt ihan niin yksinkertaiselta laittaa sita 6 metrista kangasta, ku vois kuvitella ja naytti olevan monta erilaista tyylia laittaa se. Menis joku tovi ennen ku ne ite oppis. No sitten tietenkin otettiin paljon kuvia kaikista ja kaikkien kanssa erikseen. Naytti olevan heille kunnia saada meidat vieraakseen.
Ja Maarit ei saanut riisua sita sari-kangasta paaltaan, vaan se piti ottaa mukaan. Eihan siina sitten auttanut, olisi ollut epakohteliasta alkaa asiasta tappelemaan ja kieltaytya siita. Vaikka vahan ne nolottikin, se ei kuitenkaan ole mikaan pieni rievun pala. Se on tama kankea suomikulttuuri kun tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan tuommosia lahjoja. Tuntuu etta jaa kauheaan kiitollisuudenvelkaan...
No, kello kavi ja ilta oli jo venynyt pitkalle kun he alkoivat ehottelemaan, etta olisi varmaan parempi, etta jaisimme sinne yoksi, kun kello on niin paljon. Me siina miettimaan, etta mihinhan loukkoon me viela mahduttais, varmaan olohuoneen tai keittion lattialle ois saanu viela meille pedin. Oishan se ollut kokemus sinansa, mutta me siina kauniisti kieltaydyimme ja olimme vakaasti sita mielta, etta kylla me hotellille mennaan. Olihan seuraavana aamuna lahto tanne Alleppeyhin.
No, lahettiin sitten metsastamaan riksaa. Oli puhetta, etta jos me ei enaa saada riksaa, niin sitten palaamme takaisin ja yovymme taman perheen luona. Onneksemme kuitenkin saimme kyydin. Ja ystavallisesti tama meidan oppaamme lahti saattamaan, silla olihan jo myoha ja jotain voisi sattua. Paastiin sitten onnellisesti omaan hotelliin nukkumaan. Tsufe lahti takaisin kotiin samaisella riksalla ja myohemmin kuulimme, etta paluumatkalla oli poliisi heidat pysayttanyt ja tama kuskimme olikin ollut humalassa. Luojan kiitos ettei mitaan sattunut. Mutta siina tuli kuskilla reissu poliisilaitokselle.
Kaikin puolin oli mukava vierailu. Kylla siita vaan saa enemman irti kun paasee vahan syvemmalle nakemaan paikallisten elamaa.
Nyt ollaan siis taalla Alleppeyssa. Joka on pienoinen pettymys. Majotutaan kauempana kaupungista, rannan aarella kylla. Mutta paikallista vakea on sen verran etta ei voi edes kuvitella etta riisuisi vaatteita yhtaan vahemmaksi kun mita ne jo on, auringonotosta puhumattakaan! Muita turisteja ei juurikaan ole. Kaupunki itsessaan on melko nuhjuinen, taynna pienia putiikkeja ja kojuja, kunnon kauppaa ei tunnu loytyvan, samoin ravintolat on kiven alla.
Jotenkin ei tunneta oloamme kotoisaksi taalla. Niinpa tarkotus olisi jatkaa huomena matkaa, vahan viela etelammaksi, Varkala-beachille.
Lieko me ollaan totuttu liiaksi Goan "tasoon", kun tuntuu ettei oikeen kelpaa taala mikaan. Mutta kun taalla ei oikein ole mitaan ajanviettotapoja. Ei innosta kavella yhtasamaa kadunpatkaa edestakaisin ja tutkailla etta loytyisiko seuraavasta puodista jotain mielenkiintoista. Joka on hyvin epatodennakoista kun joka puljussa on samat tuotteet. :)
Enimmakseenhan tama Alleppey on sita varten etta taalta lahdetaan jokiristeilyille ympari vesistoja, mutta jotenkin sekaan ei nyt houkuta...
Saa nahda selviydytaanko semmoiselle(kaan). Toisaalta semmosella paatilla vois jatkaa matkaa etelampaan, paasis melkein sinne Varkalaan asti, mutta katotaan nyt. Mihin on fiiliksia.
Nyt lahetaan etsimaan jos vaikka loytys jonkun sorttinen ateriointipaikka.
Adios!
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Kerala, Fort Cochin
Perille on paasty. Pitkan ja vahan nukutun matkan jalkeen ensimmainen paiva, ja vahan toisestakin, meni lepaillessa ja toipuessa matkan rasituksista, ja totutellessa tahan ylenmaaraiseen lampoon. Hyvin on toivuttu ja matkailun makuun taas paasty.
Tama Kerala on Intian kehittynein yhteiskunta. 1800-luvulla taalla aloitettiin sosiaaliuudistuksia, joiden johdosta taalla on korkea elintaso. Lukutaidon, koulutuksen ja terveydenhuollon osalta Intian kehittyneinta vakea.
Ja kyllahan sen huomaa. Tiet on "hyvassa" kunnossa, kaikki asfaltoituja. Kerjalaisia ei ole nahty juuri montaa. Ja nekin mitka on nahty, ovat hyvassa hapessa. Paikalliset auttavat syomisessa ja juomisessa jos ei itse pysty ja ovat muutenkin kavereita. Ei ollenkaan sellaisia hylkioita mita muualla tottunut nakemaan.
Talot on taalla suht hyvakuntoisia, tai ainakin hyvin rakennettu joskus aikoinaan, etenkin tassa ydinalueella. Toki syrjemmalta loytyy sitten jo perus hokkelikylaakin. Samoin taalla on ihan eritavalla nahtavissa erilaisia arkkitehtuurisia seikkoja ja yksityiskohtia. Luonto taalla on vehreampaa, paljon enemman erilaisia puita, jopa eraanlaisia havupuita ollaan nahty. Mutta voi kun nama ymmartaisivat enemman siisteyden ja puhtauden paalle! Kuinka hienoa taallakin sais aikaan, kun pidettais kadut ja luonto puhtaina! No, ehka se ei sitten enaa olis niin sita "intiaa"...
Rantaa taalla ei ole samallalailla kuin Goalla, etta jos uimaan tahtoo ni se onkin jo pidemman kaavan juttu.
Kerala on tunnettu kiinalaisista kalastusverkoistaan, joita rannalla riittaakkin ihan rivikaupalla. Niitahan mekin sitten paineltiin ihailemaan. Ovat kalastajat varmaan tottuneet pallisteleviin turisteihin ja eraat kutsuivatkin meidat katsomaan hommaa lahempaa. Ja mehan mentiin. Ja paastiin samantien toihin! Olivat juuri alkamassa nostamaan verkkoa ylos ja meidathan pistettiin koysien jatkoksi. Siina vedettiin verkkoa ylos hikihatussa, hienojen huutojen saestyksella. Ja mika oli saalis? Ei kovin kummoinen, muutama hassu sintti polski siella.. Mutta ei kummakaan, kun he upottavat sen verkon monta kertaa paivassa ja niita on vierekkain varmasti yli kymmenen laitosta. Eika nyt oo oikeen sesonkiaikakaan. Kuulemma monsuunin aikaan saa parhaat saaliit. Mutta niin kai ne kalamiehet sanovat etta sateella kala syo. :)
Eilen lahdettiin vakain aikomuksin kohti biitsia, jos paasis vaikka uimaan ja kalpeaa ihoa auringolle nayttamaan. No, lahdettiin eran paikallisen oppaan/tuc-tuc-kuskin mukaan. Ensin kierreltiin Fort Cochin katuja ja kauppoja ja kaytiin poliisimuseossa, joka oli muuten aika mielenkiitonen paikka. Ensimmainen toiminnassa ollut poliisilaitos ja ensimmainen poliisimuseo Intiassa.
Sen jalkeen lahdettiin lautalla kohti saarta jossa oli tama maaranpaamme, Cherai-beach. Saarelle paastiin ja tuc-tucilla jatkettiin matkaa. Ajopeli oli jo aikaisemmin hieman yskahdellyt matkalla, mutta oli kulkenut kumminkin. Vaan sitten se sanoi sopimuksen irti. Siina seistiin tien poskessa ihmettelemassa etta mitas nyt. Poika ei ajopelille oikein mitaan osannut tehda, mutta "No problem!" Tyonnettiin tuctuc tien poskeen ja napattiin toinen samanmoinen jolla hurruteltiin loppumatka. Biitsille paastiin ja olikin rauhallinen, ei ollut ketaan muita meidan lisaksi. Paluumatkalle lahdettaessa oli seuraava ongelma, kun oltiin sen verran syrjassa etta siella ei paljon tuctuceja nakynyt. Paatettiin etta kavellaan seuraavalle yleiselle biitsille, josta varmasti loytyy. Kuljettiin muutaman paikallisen asumuksen ohi, joista tuotiin lapset pihalle ihmettelemaan valkolaisia. Yhden pihassa seisoikin sitten tuctuc ja siitahan tama meidan oma kuskimme sai puhuttua meille kyydin takasinpain.
Talon vanha herra lahti meita kuskaamaan hajonneen tuctucin luokse. Hetken siina tuumailivat ja ruuvailivat. Liekko siina oli ongelmana joku etta ei kone saanu kipinaa tai jotain muuta vastaavaa. Ei noista juuri ymmarra... :) Jotakin sulakkeen nakoista osaa sielta ruuvasivat ja kuivailivat. Valilla kaytiin hakemassa katta pidempaa avuksi, toinen imaisi bensaletkua ja poltti suunsa. Mutta lopputulos oli etta peli lahti kayntiin! Me hurraamaan ja vanhaa ukkoa kovasti kiittelemaan. :) Ja matka jatkui.
Mutta nyt jatkuu myos meilla matka. Suuntaamme tanaa etelaan pain, Alleppeyyn. Tarkoitus lahtea tasta metsastamaan oikeaa bussia, saa nahda kuinka kay. :)
Eilen olimme myos taman meidan oppaamme kanssa elefantti-festivaaleilla ja illaksi han kutsui meidat kotiinsa, tapaamaan perhettaan.
Ja voi sita touhua! Mutta siita lisaa ensi kerralla.
Taalla voidaan hyvin.
Tama Kerala on Intian kehittynein yhteiskunta. 1800-luvulla taalla aloitettiin sosiaaliuudistuksia, joiden johdosta taalla on korkea elintaso. Lukutaidon, koulutuksen ja terveydenhuollon osalta Intian kehittyneinta vakea.
Ja kyllahan sen huomaa. Tiet on "hyvassa" kunnossa, kaikki asfaltoituja. Kerjalaisia ei ole nahty juuri montaa. Ja nekin mitka on nahty, ovat hyvassa hapessa. Paikalliset auttavat syomisessa ja juomisessa jos ei itse pysty ja ovat muutenkin kavereita. Ei ollenkaan sellaisia hylkioita mita muualla tottunut nakemaan.
Talot on taalla suht hyvakuntoisia, tai ainakin hyvin rakennettu joskus aikoinaan, etenkin tassa ydinalueella. Toki syrjemmalta loytyy sitten jo perus hokkelikylaakin. Samoin taalla on ihan eritavalla nahtavissa erilaisia arkkitehtuurisia seikkoja ja yksityiskohtia. Luonto taalla on vehreampaa, paljon enemman erilaisia puita, jopa eraanlaisia havupuita ollaan nahty. Mutta voi kun nama ymmartaisivat enemman siisteyden ja puhtauden paalle! Kuinka hienoa taallakin sais aikaan, kun pidettais kadut ja luonto puhtaina! No, ehka se ei sitten enaa olis niin sita "intiaa"...
Rantaa taalla ei ole samallalailla kuin Goalla, etta jos uimaan tahtoo ni se onkin jo pidemman kaavan juttu.
Kerala on tunnettu kiinalaisista kalastusverkoistaan, joita rannalla riittaakkin ihan rivikaupalla. Niitahan mekin sitten paineltiin ihailemaan. Ovat kalastajat varmaan tottuneet pallisteleviin turisteihin ja eraat kutsuivatkin meidat katsomaan hommaa lahempaa. Ja mehan mentiin. Ja paastiin samantien toihin! Olivat juuri alkamassa nostamaan verkkoa ylos ja meidathan pistettiin koysien jatkoksi. Siina vedettiin verkkoa ylos hikihatussa, hienojen huutojen saestyksella. Ja mika oli saalis? Ei kovin kummoinen, muutama hassu sintti polski siella.. Mutta ei kummakaan, kun he upottavat sen verkon monta kertaa paivassa ja niita on vierekkain varmasti yli kymmenen laitosta. Eika nyt oo oikeen sesonkiaikakaan. Kuulemma monsuunin aikaan saa parhaat saaliit. Mutta niin kai ne kalamiehet sanovat etta sateella kala syo. :)
Eilen lahdettiin vakain aikomuksin kohti biitsia, jos paasis vaikka uimaan ja kalpeaa ihoa auringolle nayttamaan. No, lahdettiin eran paikallisen oppaan/tuc-tuc-kuskin mukaan. Ensin kierreltiin Fort Cochin katuja ja kauppoja ja kaytiin poliisimuseossa, joka oli muuten aika mielenkiitonen paikka. Ensimmainen toiminnassa ollut poliisilaitos ja ensimmainen poliisimuseo Intiassa.
Sen jalkeen lahdettiin lautalla kohti saarta jossa oli tama maaranpaamme, Cherai-beach. Saarelle paastiin ja tuc-tucilla jatkettiin matkaa. Ajopeli oli jo aikaisemmin hieman yskahdellyt matkalla, mutta oli kulkenut kumminkin. Vaan sitten se sanoi sopimuksen irti. Siina seistiin tien poskessa ihmettelemassa etta mitas nyt. Poika ei ajopelille oikein mitaan osannut tehda, mutta "No problem!" Tyonnettiin tuctuc tien poskeen ja napattiin toinen samanmoinen jolla hurruteltiin loppumatka. Biitsille paastiin ja olikin rauhallinen, ei ollut ketaan muita meidan lisaksi. Paluumatkalle lahdettaessa oli seuraava ongelma, kun oltiin sen verran syrjassa etta siella ei paljon tuctuceja nakynyt. Paatettiin etta kavellaan seuraavalle yleiselle biitsille, josta varmasti loytyy. Kuljettiin muutaman paikallisen asumuksen ohi, joista tuotiin lapset pihalle ihmettelemaan valkolaisia. Yhden pihassa seisoikin sitten tuctuc ja siitahan tama meidan oma kuskimme sai puhuttua meille kyydin takasinpain.
Talon vanha herra lahti meita kuskaamaan hajonneen tuctucin luokse. Hetken siina tuumailivat ja ruuvailivat. Liekko siina oli ongelmana joku etta ei kone saanu kipinaa tai jotain muuta vastaavaa. Ei noista juuri ymmarra... :) Jotakin sulakkeen nakoista osaa sielta ruuvasivat ja kuivailivat. Valilla kaytiin hakemassa katta pidempaa avuksi, toinen imaisi bensaletkua ja poltti suunsa. Mutta lopputulos oli etta peli lahti kayntiin! Me hurraamaan ja vanhaa ukkoa kovasti kiittelemaan. :) Ja matka jatkui.
Mutta nyt jatkuu myos meilla matka. Suuntaamme tanaa etelaan pain, Alleppeyyn. Tarkoitus lahtea tasta metsastamaan oikeaa bussia, saa nahda kuinka kay. :)
Eilen olimme myos taman meidan oppaamme kanssa elefantti-festivaaleilla ja illaksi han kutsui meidat kotiinsa, tapaamaan perhettaan.
Ja voi sita touhua! Mutta siita lisaa ensi kerralla.
Taalla voidaan hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)