Kylailya Kochissa

Noniin yritetaan rustata jotain jatkoa edelliseen viela ku muistaa jotain.
Kavimme siis siella elefantti-festivaaleilla. Meno oli aika samanlaista millasta se nailla kuuluu olla, ku jotain juhlitaan. Rummut paukkuu ja ihmisia on kamalasti ja oli jos jonkinlaista intialaista tanssiesitysta. Oltiin kylla paikalla vahan myohaan ja suurin osa meiningista oli jo ohi. Tosin tama oli aika pienimuotoinen tapahtuma, eika me siella kovin kauaa viihdytty.

Sielta lahdettiin taman oppaamme (nimeltaan Tsufe) kotiin, kun han meidat sinne kutsui. Siina sitten kavi vahan mielessa, etta kuuluisiko meidan vieda jotain tuliaisia. Niinhan me usein suomessa viemme jos jonkun luo kylaan menemme. Taalla aina valilla joutuu miettimaan, etta mikahan on heille kohteliasta ja mika ei. Kun naa kulttuurierot on toisinaan niin suuret.
Kysyttiin sitten Tsufelta, etta voidaanko vieda jotain, onko se korrektia. Vahan se oli ihmeissaan, etta miks te viette mitaan tuliasia, koska han on teijat kylaan kutsunut. No, Maarit halus kuitenki jotain vieda ja ei siina kohilla ollut muuta kuin hedelmakojuja, niinpa me sitten ostamaan vahan hedelmia tuliaisiksi. :) Tsufe nauroi meille katketakseen, etta aiti voi kylla olla aika ihmeissaan, kun me viedaan sinne tuliaista. Ja me kun oltiin olevinamme kohteliaita. No, muilla jo loppu pokka koko tuliasten vientiin, mutta Maarit ojensi paa pystyssa hedelmat talon emannalle. Olihan se kaunis ajatus, mutta varmaan hieman outoa heidan kulttuurissaan.

Tsufen kotona olikin vastassa hanen perheensa ja joitain kavereita, joista osa tais olla myos jotain sukua. Siella asuttiin kylla todella tiiviisti. Makuuhuoneita oli kolme (jotka eivat olleet mitaan jarin suuria), keittio ja olohuone. (Kylla me suomessa eletaan niin leveasti, etta ihan havettaa). Ja tassa asunnossa asui siis aiti, isa, nelja aikuista lasta, yhden tyttaren aviomies ja lapsi ja toisella tyttarellakin oli muutama lapsi siella.
No siina sitten juotiin mehua ja teeta, jutusteltiin niita naita ja ihasteltiin taman toisen tyttaren 8kk:n ikaista vauvaa, joka oli niin suloinen.
Niin kovin ystavallista ja ihanaa vakea kaikki.
He sitten halusivat pukea sarin Maaritin paalle ja kyllahan ne pukemistouhut kesti aikansa. Ei nayttanyt ihan niin yksinkertaiselta laittaa sita 6 metrista kangasta, ku vois kuvitella ja naytti olevan monta erilaista tyylia laittaa se. Menis joku tovi ennen ku ne ite oppis. No sitten tietenkin otettiin paljon kuvia kaikista ja kaikkien kanssa erikseen. Naytti olevan heille kunnia saada meidat vieraakseen.
Ja Maarit ei saanut riisua sita sari-kangasta paaltaan, vaan se piti ottaa mukaan. Eihan siina sitten auttanut, olisi ollut epakohteliasta alkaa asiasta tappelemaan ja kieltaytya siita. Vaikka vahan ne nolottikin, se ei kuitenkaan ole mikaan pieni rievun pala. Se on tama kankea suomikulttuuri kun tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan tuommosia lahjoja. Tuntuu etta jaa kauheaan kiitollisuudenvelkaan...

No, kello kavi ja ilta oli jo venynyt pitkalle kun he alkoivat ehottelemaan, etta olisi varmaan parempi, etta jaisimme sinne yoksi, kun kello on niin paljon. Me siina miettimaan, etta mihinhan loukkoon me viela mahduttais, varmaan olohuoneen tai keittion lattialle ois saanu viela meille pedin. Oishan se ollut kokemus sinansa, mutta me siina kauniisti kieltaydyimme ja olimme vakaasti sita mielta, etta kylla me hotellille mennaan. Olihan seuraavana aamuna lahto tanne Alleppeyhin.
No, lahettiin sitten metsastamaan riksaa. Oli puhetta, etta jos me ei enaa saada riksaa, niin sitten palaamme takaisin ja yovymme taman perheen luona. Onneksemme kuitenkin saimme kyydin. Ja ystavallisesti tama meidan oppaamme lahti saattamaan, silla olihan jo myoha ja jotain voisi sattua. Paastiin sitten onnellisesti omaan hotelliin nukkumaan. Tsufe lahti takaisin kotiin samaisella riksalla ja myohemmin kuulimme, etta paluumatkalla oli poliisi heidat pysayttanyt ja tama kuskimme olikin ollut humalassa. Luojan kiitos ettei mitaan sattunut. Mutta siina tuli kuskilla reissu poliisilaitokselle.
Kaikin puolin oli mukava vierailu. Kylla siita vaan saa enemman irti kun paasee vahan syvemmalle nakemaan paikallisten elamaa.

Nyt ollaan siis taalla Alleppeyssa. Joka on pienoinen pettymys. Majotutaan kauempana kaupungista, rannan aarella kylla. Mutta paikallista vakea on sen verran etta ei voi edes kuvitella etta riisuisi vaatteita yhtaan vahemmaksi kun mita ne jo on, auringonotosta puhumattakaan! Muita turisteja ei juurikaan ole. Kaupunki itsessaan on melko nuhjuinen, taynna pienia putiikkeja ja kojuja, kunnon kauppaa ei tunnu loytyvan, samoin ravintolat on kiven alla.
Jotenkin ei tunneta oloamme kotoisaksi taalla. Niinpa tarkotus olisi jatkaa huomena matkaa, vahan viela etelammaksi, Varkala-beachille.
Lieko me ollaan totuttu liiaksi Goan "tasoon", kun tuntuu ettei oikeen kelpaa taala mikaan. Mutta kun taalla ei oikein ole mitaan ajanviettotapoja. Ei innosta kavella yhtasamaa kadunpatkaa edestakaisin ja tutkailla etta loytyisiko seuraavasta puodista jotain mielenkiintoista. Joka on hyvin epatodennakoista kun joka puljussa on samat tuotteet. :)
Enimmakseenhan tama Alleppey on sita varten etta taalta lahdetaan jokiristeilyille ympari vesistoja, mutta jotenkin sekaan ei nyt houkuta...
Saa nahda selviydytaanko semmoiselle(kaan). Toisaalta semmosella paatilla vois jatkaa matkaa etelampaan, paasis melkein sinne Varkalaan asti, mutta katotaan nyt. Mihin on fiiliksia.

Nyt lahetaan etsimaan jos vaikka loytys jonkun sorttinen ateriointipaikka.
Adios!