maanantai 7. maaliskuuta 2011
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Kylailya Kochissa
Noniin yritetaan rustata jotain jatkoa edelliseen viela ku muistaa jotain.
Kavimme siis siella elefantti-festivaaleilla. Meno oli aika samanlaista millasta se nailla kuuluu olla, ku jotain juhlitaan. Rummut paukkuu ja ihmisia on kamalasti ja oli jos jonkinlaista intialaista tanssiesitysta. Oltiin kylla paikalla vahan myohaan ja suurin osa meiningista oli jo ohi. Tosin tama oli aika pienimuotoinen tapahtuma, eika me siella kovin kauaa viihdytty.
Sielta lahdettiin taman oppaamme (nimeltaan Tsufe) kotiin, kun han meidat sinne kutsui. Siina sitten kavi vahan mielessa, etta kuuluisiko meidan vieda jotain tuliaisia. Niinhan me usein suomessa viemme jos jonkun luo kylaan menemme. Taalla aina valilla joutuu miettimaan, etta mikahan on heille kohteliasta ja mika ei. Kun naa kulttuurierot on toisinaan niin suuret.
Kysyttiin sitten Tsufelta, etta voidaanko vieda jotain, onko se korrektia. Vahan se oli ihmeissaan, etta miks te viette mitaan tuliasia, koska han on teijat kylaan kutsunut. No, Maarit halus kuitenki jotain vieda ja ei siina kohilla ollut muuta kuin hedelmakojuja, niinpa me sitten ostamaan vahan hedelmia tuliaisiksi. :) Tsufe nauroi meille katketakseen, etta aiti voi kylla olla aika ihmeissaan, kun me viedaan sinne tuliaista. Ja me kun oltiin olevinamme kohteliaita. No, muilla jo loppu pokka koko tuliasten vientiin, mutta Maarit ojensi paa pystyssa hedelmat talon emannalle. Olihan se kaunis ajatus, mutta varmaan hieman outoa heidan kulttuurissaan.
Tsufen kotona olikin vastassa hanen perheensa ja joitain kavereita, joista osa tais olla myos jotain sukua. Siella asuttiin kylla todella tiiviisti. Makuuhuoneita oli kolme (jotka eivat olleet mitaan jarin suuria), keittio ja olohuone. (Kylla me suomessa eletaan niin leveasti, etta ihan havettaa). Ja tassa asunnossa asui siis aiti, isa, nelja aikuista lasta, yhden tyttaren aviomies ja lapsi ja toisella tyttarellakin oli muutama lapsi siella.
No siina sitten juotiin mehua ja teeta, jutusteltiin niita naita ja ihasteltiin taman toisen tyttaren 8kk:n ikaista vauvaa, joka oli niin suloinen.
Niin kovin ystavallista ja ihanaa vakea kaikki.
He sitten halusivat pukea sarin Maaritin paalle ja kyllahan ne pukemistouhut kesti aikansa. Ei nayttanyt ihan niin yksinkertaiselta laittaa sita 6 metrista kangasta, ku vois kuvitella ja naytti olevan monta erilaista tyylia laittaa se. Menis joku tovi ennen ku ne ite oppis. No sitten tietenkin otettiin paljon kuvia kaikista ja kaikkien kanssa erikseen. Naytti olevan heille kunnia saada meidat vieraakseen.
Ja Maarit ei saanut riisua sita sari-kangasta paaltaan, vaan se piti ottaa mukaan. Eihan siina sitten auttanut, olisi ollut epakohteliasta alkaa asiasta tappelemaan ja kieltaytya siita. Vaikka vahan ne nolottikin, se ei kuitenkaan ole mikaan pieni rievun pala. Se on tama kankea suomikulttuuri kun tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan tuommosia lahjoja. Tuntuu etta jaa kauheaan kiitollisuudenvelkaan...
No, kello kavi ja ilta oli jo venynyt pitkalle kun he alkoivat ehottelemaan, etta olisi varmaan parempi, etta jaisimme sinne yoksi, kun kello on niin paljon. Me siina miettimaan, etta mihinhan loukkoon me viela mahduttais, varmaan olohuoneen tai keittion lattialle ois saanu viela meille pedin. Oishan se ollut kokemus sinansa, mutta me siina kauniisti kieltaydyimme ja olimme vakaasti sita mielta, etta kylla me hotellille mennaan. Olihan seuraavana aamuna lahto tanne Alleppeyhin.
No, lahettiin sitten metsastamaan riksaa. Oli puhetta, etta jos me ei enaa saada riksaa, niin sitten palaamme takaisin ja yovymme taman perheen luona. Onneksemme kuitenkin saimme kyydin. Ja ystavallisesti tama meidan oppaamme lahti saattamaan, silla olihan jo myoha ja jotain voisi sattua. Paastiin sitten onnellisesti omaan hotelliin nukkumaan. Tsufe lahti takaisin kotiin samaisella riksalla ja myohemmin kuulimme, etta paluumatkalla oli poliisi heidat pysayttanyt ja tama kuskimme olikin ollut humalassa. Luojan kiitos ettei mitaan sattunut. Mutta siina tuli kuskilla reissu poliisilaitokselle.
Kaikin puolin oli mukava vierailu. Kylla siita vaan saa enemman irti kun paasee vahan syvemmalle nakemaan paikallisten elamaa.
Nyt ollaan siis taalla Alleppeyssa. Joka on pienoinen pettymys. Majotutaan kauempana kaupungista, rannan aarella kylla. Mutta paikallista vakea on sen verran etta ei voi edes kuvitella etta riisuisi vaatteita yhtaan vahemmaksi kun mita ne jo on, auringonotosta puhumattakaan! Muita turisteja ei juurikaan ole. Kaupunki itsessaan on melko nuhjuinen, taynna pienia putiikkeja ja kojuja, kunnon kauppaa ei tunnu loytyvan, samoin ravintolat on kiven alla.
Jotenkin ei tunneta oloamme kotoisaksi taalla. Niinpa tarkotus olisi jatkaa huomena matkaa, vahan viela etelammaksi, Varkala-beachille.
Lieko me ollaan totuttu liiaksi Goan "tasoon", kun tuntuu ettei oikeen kelpaa taala mikaan. Mutta kun taalla ei oikein ole mitaan ajanviettotapoja. Ei innosta kavella yhtasamaa kadunpatkaa edestakaisin ja tutkailla etta loytyisiko seuraavasta puodista jotain mielenkiintoista. Joka on hyvin epatodennakoista kun joka puljussa on samat tuotteet. :)
Enimmakseenhan tama Alleppey on sita varten etta taalta lahdetaan jokiristeilyille ympari vesistoja, mutta jotenkin sekaan ei nyt houkuta...
Saa nahda selviydytaanko semmoiselle(kaan). Toisaalta semmosella paatilla vois jatkaa matkaa etelampaan, paasis melkein sinne Varkalaan asti, mutta katotaan nyt. Mihin on fiiliksia.
Nyt lahetaan etsimaan jos vaikka loytys jonkun sorttinen ateriointipaikka.
Adios!
Kavimme siis siella elefantti-festivaaleilla. Meno oli aika samanlaista millasta se nailla kuuluu olla, ku jotain juhlitaan. Rummut paukkuu ja ihmisia on kamalasti ja oli jos jonkinlaista intialaista tanssiesitysta. Oltiin kylla paikalla vahan myohaan ja suurin osa meiningista oli jo ohi. Tosin tama oli aika pienimuotoinen tapahtuma, eika me siella kovin kauaa viihdytty.
Sielta lahdettiin taman oppaamme (nimeltaan Tsufe) kotiin, kun han meidat sinne kutsui. Siina sitten kavi vahan mielessa, etta kuuluisiko meidan vieda jotain tuliaisia. Niinhan me usein suomessa viemme jos jonkun luo kylaan menemme. Taalla aina valilla joutuu miettimaan, etta mikahan on heille kohteliasta ja mika ei. Kun naa kulttuurierot on toisinaan niin suuret.
Kysyttiin sitten Tsufelta, etta voidaanko vieda jotain, onko se korrektia. Vahan se oli ihmeissaan, etta miks te viette mitaan tuliasia, koska han on teijat kylaan kutsunut. No, Maarit halus kuitenki jotain vieda ja ei siina kohilla ollut muuta kuin hedelmakojuja, niinpa me sitten ostamaan vahan hedelmia tuliaisiksi. :) Tsufe nauroi meille katketakseen, etta aiti voi kylla olla aika ihmeissaan, kun me viedaan sinne tuliaista. Ja me kun oltiin olevinamme kohteliaita. No, muilla jo loppu pokka koko tuliasten vientiin, mutta Maarit ojensi paa pystyssa hedelmat talon emannalle. Olihan se kaunis ajatus, mutta varmaan hieman outoa heidan kulttuurissaan.
Tsufen kotona olikin vastassa hanen perheensa ja joitain kavereita, joista osa tais olla myos jotain sukua. Siella asuttiin kylla todella tiiviisti. Makuuhuoneita oli kolme (jotka eivat olleet mitaan jarin suuria), keittio ja olohuone. (Kylla me suomessa eletaan niin leveasti, etta ihan havettaa). Ja tassa asunnossa asui siis aiti, isa, nelja aikuista lasta, yhden tyttaren aviomies ja lapsi ja toisella tyttarellakin oli muutama lapsi siella.
No siina sitten juotiin mehua ja teeta, jutusteltiin niita naita ja ihasteltiin taman toisen tyttaren 8kk:n ikaista vauvaa, joka oli niin suloinen.
Niin kovin ystavallista ja ihanaa vakea kaikki.
He sitten halusivat pukea sarin Maaritin paalle ja kyllahan ne pukemistouhut kesti aikansa. Ei nayttanyt ihan niin yksinkertaiselta laittaa sita 6 metrista kangasta, ku vois kuvitella ja naytti olevan monta erilaista tyylia laittaa se. Menis joku tovi ennen ku ne ite oppis. No sitten tietenkin otettiin paljon kuvia kaikista ja kaikkien kanssa erikseen. Naytti olevan heille kunnia saada meidat vieraakseen.
Ja Maarit ei saanut riisua sita sari-kangasta paaltaan, vaan se piti ottaa mukaan. Eihan siina sitten auttanut, olisi ollut epakohteliasta alkaa asiasta tappelemaan ja kieltaytya siita. Vaikka vahan ne nolottikin, se ei kuitenkaan ole mikaan pieni rievun pala. Se on tama kankea suomikulttuuri kun tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan tuommosia lahjoja. Tuntuu etta jaa kauheaan kiitollisuudenvelkaan...
No, kello kavi ja ilta oli jo venynyt pitkalle kun he alkoivat ehottelemaan, etta olisi varmaan parempi, etta jaisimme sinne yoksi, kun kello on niin paljon. Me siina miettimaan, etta mihinhan loukkoon me viela mahduttais, varmaan olohuoneen tai keittion lattialle ois saanu viela meille pedin. Oishan se ollut kokemus sinansa, mutta me siina kauniisti kieltaydyimme ja olimme vakaasti sita mielta, etta kylla me hotellille mennaan. Olihan seuraavana aamuna lahto tanne Alleppeyhin.
No, lahettiin sitten metsastamaan riksaa. Oli puhetta, etta jos me ei enaa saada riksaa, niin sitten palaamme takaisin ja yovymme taman perheen luona. Onneksemme kuitenkin saimme kyydin. Ja ystavallisesti tama meidan oppaamme lahti saattamaan, silla olihan jo myoha ja jotain voisi sattua. Paastiin sitten onnellisesti omaan hotelliin nukkumaan. Tsufe lahti takaisin kotiin samaisella riksalla ja myohemmin kuulimme, etta paluumatkalla oli poliisi heidat pysayttanyt ja tama kuskimme olikin ollut humalassa. Luojan kiitos ettei mitaan sattunut. Mutta siina tuli kuskilla reissu poliisilaitokselle.
Kaikin puolin oli mukava vierailu. Kylla siita vaan saa enemman irti kun paasee vahan syvemmalle nakemaan paikallisten elamaa.
Nyt ollaan siis taalla Alleppeyssa. Joka on pienoinen pettymys. Majotutaan kauempana kaupungista, rannan aarella kylla. Mutta paikallista vakea on sen verran etta ei voi edes kuvitella etta riisuisi vaatteita yhtaan vahemmaksi kun mita ne jo on, auringonotosta puhumattakaan! Muita turisteja ei juurikaan ole. Kaupunki itsessaan on melko nuhjuinen, taynna pienia putiikkeja ja kojuja, kunnon kauppaa ei tunnu loytyvan, samoin ravintolat on kiven alla.
Jotenkin ei tunneta oloamme kotoisaksi taalla. Niinpa tarkotus olisi jatkaa huomena matkaa, vahan viela etelammaksi, Varkala-beachille.
Lieko me ollaan totuttu liiaksi Goan "tasoon", kun tuntuu ettei oikeen kelpaa taala mikaan. Mutta kun taalla ei oikein ole mitaan ajanviettotapoja. Ei innosta kavella yhtasamaa kadunpatkaa edestakaisin ja tutkailla etta loytyisiko seuraavasta puodista jotain mielenkiintoista. Joka on hyvin epatodennakoista kun joka puljussa on samat tuotteet. :)
Enimmakseenhan tama Alleppey on sita varten etta taalta lahdetaan jokiristeilyille ympari vesistoja, mutta jotenkin sekaan ei nyt houkuta...
Saa nahda selviydytaanko semmoiselle(kaan). Toisaalta semmosella paatilla vois jatkaa matkaa etelampaan, paasis melkein sinne Varkalaan asti, mutta katotaan nyt. Mihin on fiiliksia.
Nyt lahetaan etsimaan jos vaikka loytys jonkun sorttinen ateriointipaikka.
Adios!
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Kerala, Fort Cochin
Perille on paasty. Pitkan ja vahan nukutun matkan jalkeen ensimmainen paiva, ja vahan toisestakin, meni lepaillessa ja toipuessa matkan rasituksista, ja totutellessa tahan ylenmaaraiseen lampoon. Hyvin on toivuttu ja matkailun makuun taas paasty.
Tama Kerala on Intian kehittynein yhteiskunta. 1800-luvulla taalla aloitettiin sosiaaliuudistuksia, joiden johdosta taalla on korkea elintaso. Lukutaidon, koulutuksen ja terveydenhuollon osalta Intian kehittyneinta vakea.
Ja kyllahan sen huomaa. Tiet on "hyvassa" kunnossa, kaikki asfaltoituja. Kerjalaisia ei ole nahty juuri montaa. Ja nekin mitka on nahty, ovat hyvassa hapessa. Paikalliset auttavat syomisessa ja juomisessa jos ei itse pysty ja ovat muutenkin kavereita. Ei ollenkaan sellaisia hylkioita mita muualla tottunut nakemaan.
Talot on taalla suht hyvakuntoisia, tai ainakin hyvin rakennettu joskus aikoinaan, etenkin tassa ydinalueella. Toki syrjemmalta loytyy sitten jo perus hokkelikylaakin. Samoin taalla on ihan eritavalla nahtavissa erilaisia arkkitehtuurisia seikkoja ja yksityiskohtia. Luonto taalla on vehreampaa, paljon enemman erilaisia puita, jopa eraanlaisia havupuita ollaan nahty. Mutta voi kun nama ymmartaisivat enemman siisteyden ja puhtauden paalle! Kuinka hienoa taallakin sais aikaan, kun pidettais kadut ja luonto puhtaina! No, ehka se ei sitten enaa olis niin sita "intiaa"...
Rantaa taalla ei ole samallalailla kuin Goalla, etta jos uimaan tahtoo ni se onkin jo pidemman kaavan juttu.
Kerala on tunnettu kiinalaisista kalastusverkoistaan, joita rannalla riittaakkin ihan rivikaupalla. Niitahan mekin sitten paineltiin ihailemaan. Ovat kalastajat varmaan tottuneet pallisteleviin turisteihin ja eraat kutsuivatkin meidat katsomaan hommaa lahempaa. Ja mehan mentiin. Ja paastiin samantien toihin! Olivat juuri alkamassa nostamaan verkkoa ylos ja meidathan pistettiin koysien jatkoksi. Siina vedettiin verkkoa ylos hikihatussa, hienojen huutojen saestyksella. Ja mika oli saalis? Ei kovin kummoinen, muutama hassu sintti polski siella.. Mutta ei kummakaan, kun he upottavat sen verkon monta kertaa paivassa ja niita on vierekkain varmasti yli kymmenen laitosta. Eika nyt oo oikeen sesonkiaikakaan. Kuulemma monsuunin aikaan saa parhaat saaliit. Mutta niin kai ne kalamiehet sanovat etta sateella kala syo. :)
Eilen lahdettiin vakain aikomuksin kohti biitsia, jos paasis vaikka uimaan ja kalpeaa ihoa auringolle nayttamaan. No, lahdettiin eran paikallisen oppaan/tuc-tuc-kuskin mukaan. Ensin kierreltiin Fort Cochin katuja ja kauppoja ja kaytiin poliisimuseossa, joka oli muuten aika mielenkiitonen paikka. Ensimmainen toiminnassa ollut poliisilaitos ja ensimmainen poliisimuseo Intiassa.
Sen jalkeen lahdettiin lautalla kohti saarta jossa oli tama maaranpaamme, Cherai-beach. Saarelle paastiin ja tuc-tucilla jatkettiin matkaa. Ajopeli oli jo aikaisemmin hieman yskahdellyt matkalla, mutta oli kulkenut kumminkin. Vaan sitten se sanoi sopimuksen irti. Siina seistiin tien poskessa ihmettelemassa etta mitas nyt. Poika ei ajopelille oikein mitaan osannut tehda, mutta "No problem!" Tyonnettiin tuctuc tien poskeen ja napattiin toinen samanmoinen jolla hurruteltiin loppumatka. Biitsille paastiin ja olikin rauhallinen, ei ollut ketaan muita meidan lisaksi. Paluumatkalle lahdettaessa oli seuraava ongelma, kun oltiin sen verran syrjassa etta siella ei paljon tuctuceja nakynyt. Paatettiin etta kavellaan seuraavalle yleiselle biitsille, josta varmasti loytyy. Kuljettiin muutaman paikallisen asumuksen ohi, joista tuotiin lapset pihalle ihmettelemaan valkolaisia. Yhden pihassa seisoikin sitten tuctuc ja siitahan tama meidan oma kuskimme sai puhuttua meille kyydin takasinpain.
Talon vanha herra lahti meita kuskaamaan hajonneen tuctucin luokse. Hetken siina tuumailivat ja ruuvailivat. Liekko siina oli ongelmana joku etta ei kone saanu kipinaa tai jotain muuta vastaavaa. Ei noista juuri ymmarra... :) Jotakin sulakkeen nakoista osaa sielta ruuvasivat ja kuivailivat. Valilla kaytiin hakemassa katta pidempaa avuksi, toinen imaisi bensaletkua ja poltti suunsa. Mutta lopputulos oli etta peli lahti kayntiin! Me hurraamaan ja vanhaa ukkoa kovasti kiittelemaan. :) Ja matka jatkui.
Mutta nyt jatkuu myos meilla matka. Suuntaamme tanaa etelaan pain, Alleppeyyn. Tarkoitus lahtea tasta metsastamaan oikeaa bussia, saa nahda kuinka kay. :)
Eilen olimme myos taman meidan oppaamme kanssa elefantti-festivaaleilla ja illaksi han kutsui meidat kotiinsa, tapaamaan perhettaan.
Ja voi sita touhua! Mutta siita lisaa ensi kerralla.
Taalla voidaan hyvin.
Tama Kerala on Intian kehittynein yhteiskunta. 1800-luvulla taalla aloitettiin sosiaaliuudistuksia, joiden johdosta taalla on korkea elintaso. Lukutaidon, koulutuksen ja terveydenhuollon osalta Intian kehittyneinta vakea.
Ja kyllahan sen huomaa. Tiet on "hyvassa" kunnossa, kaikki asfaltoituja. Kerjalaisia ei ole nahty juuri montaa. Ja nekin mitka on nahty, ovat hyvassa hapessa. Paikalliset auttavat syomisessa ja juomisessa jos ei itse pysty ja ovat muutenkin kavereita. Ei ollenkaan sellaisia hylkioita mita muualla tottunut nakemaan.
Talot on taalla suht hyvakuntoisia, tai ainakin hyvin rakennettu joskus aikoinaan, etenkin tassa ydinalueella. Toki syrjemmalta loytyy sitten jo perus hokkelikylaakin. Samoin taalla on ihan eritavalla nahtavissa erilaisia arkkitehtuurisia seikkoja ja yksityiskohtia. Luonto taalla on vehreampaa, paljon enemman erilaisia puita, jopa eraanlaisia havupuita ollaan nahty. Mutta voi kun nama ymmartaisivat enemman siisteyden ja puhtauden paalle! Kuinka hienoa taallakin sais aikaan, kun pidettais kadut ja luonto puhtaina! No, ehka se ei sitten enaa olis niin sita "intiaa"...
Rantaa taalla ei ole samallalailla kuin Goalla, etta jos uimaan tahtoo ni se onkin jo pidemman kaavan juttu.
Kerala on tunnettu kiinalaisista kalastusverkoistaan, joita rannalla riittaakkin ihan rivikaupalla. Niitahan mekin sitten paineltiin ihailemaan. Ovat kalastajat varmaan tottuneet pallisteleviin turisteihin ja eraat kutsuivatkin meidat katsomaan hommaa lahempaa. Ja mehan mentiin. Ja paastiin samantien toihin! Olivat juuri alkamassa nostamaan verkkoa ylos ja meidathan pistettiin koysien jatkoksi. Siina vedettiin verkkoa ylos hikihatussa, hienojen huutojen saestyksella. Ja mika oli saalis? Ei kovin kummoinen, muutama hassu sintti polski siella.. Mutta ei kummakaan, kun he upottavat sen verkon monta kertaa paivassa ja niita on vierekkain varmasti yli kymmenen laitosta. Eika nyt oo oikeen sesonkiaikakaan. Kuulemma monsuunin aikaan saa parhaat saaliit. Mutta niin kai ne kalamiehet sanovat etta sateella kala syo. :)
Eilen lahdettiin vakain aikomuksin kohti biitsia, jos paasis vaikka uimaan ja kalpeaa ihoa auringolle nayttamaan. No, lahdettiin eran paikallisen oppaan/tuc-tuc-kuskin mukaan. Ensin kierreltiin Fort Cochin katuja ja kauppoja ja kaytiin poliisimuseossa, joka oli muuten aika mielenkiitonen paikka. Ensimmainen toiminnassa ollut poliisilaitos ja ensimmainen poliisimuseo Intiassa.
Sen jalkeen lahdettiin lautalla kohti saarta jossa oli tama maaranpaamme, Cherai-beach. Saarelle paastiin ja tuc-tucilla jatkettiin matkaa. Ajopeli oli jo aikaisemmin hieman yskahdellyt matkalla, mutta oli kulkenut kumminkin. Vaan sitten se sanoi sopimuksen irti. Siina seistiin tien poskessa ihmettelemassa etta mitas nyt. Poika ei ajopelille oikein mitaan osannut tehda, mutta "No problem!" Tyonnettiin tuctuc tien poskeen ja napattiin toinen samanmoinen jolla hurruteltiin loppumatka. Biitsille paastiin ja olikin rauhallinen, ei ollut ketaan muita meidan lisaksi. Paluumatkalle lahdettaessa oli seuraava ongelma, kun oltiin sen verran syrjassa etta siella ei paljon tuctuceja nakynyt. Paatettiin etta kavellaan seuraavalle yleiselle biitsille, josta varmasti loytyy. Kuljettiin muutaman paikallisen asumuksen ohi, joista tuotiin lapset pihalle ihmettelemaan valkolaisia. Yhden pihassa seisoikin sitten tuctuc ja siitahan tama meidan oma kuskimme sai puhuttua meille kyydin takasinpain.
Talon vanha herra lahti meita kuskaamaan hajonneen tuctucin luokse. Hetken siina tuumailivat ja ruuvailivat. Liekko siina oli ongelmana joku etta ei kone saanu kipinaa tai jotain muuta vastaavaa. Ei noista juuri ymmarra... :) Jotakin sulakkeen nakoista osaa sielta ruuvasivat ja kuivailivat. Valilla kaytiin hakemassa katta pidempaa avuksi, toinen imaisi bensaletkua ja poltti suunsa. Mutta lopputulos oli etta peli lahti kayntiin! Me hurraamaan ja vanhaa ukkoa kovasti kiittelemaan. :) Ja matka jatkui.
Mutta nyt jatkuu myos meilla matka. Suuntaamme tanaa etelaan pain, Alleppeyyn. Tarkoitus lahtea tasta metsastamaan oikeaa bussia, saa nahda kuinka kay. :)
Eilen olimme myos taman meidan oppaamme kanssa elefantti-festivaaleilla ja illaksi han kutsui meidat kotiinsa, tapaamaan perhettaan.
Ja voi sita touhua! Mutta siita lisaa ensi kerralla.
Taalla voidaan hyvin.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Tullakseen on lähdettävä
"Jos passikuvasi on aivan näköisesi, olet matkan tarpeessa."
Ralph H. Woods
Niinpä niin, hetken aikaa passikuvia tutkailtuamme päädyimme siihen että aivan liian saman näköistä kuin peilissä, ei siis auttanut muu kuin ryhtyä matkan suunnitteluun.
Saattoihan asiaa hieman vauhdittaa vallitseva säätilakin. Ehkäpä myös jonkinlainen kaukokaipuu..
"Sitä tuntee vastustamatonta halua sukeltaa toisenlaiseen kulttuuriin, toisiin paikkoihin - halua kohdata ennen tuntemattomia ihmisiä ja kuulla toisenmoista mongerrusta. Ehkäpä joskus haluaa myös testata oletettuja rajojaan, harjoitella pelon hallintaa tai haluaa hullaantua, ihmetellä ja ihastella – tai vain olla rauhassa ja levätä."
Yhtä kaikki, jälleen on koittanut se hetki jolloin rinkka odottaa kärsivällisenä väistämätöntä pakkaa-pura-pakkaa-rumbaa ja rinkan omistajat ehkä vielä enemmän odottavat hetkeä jolloin saavat sen nostaa selkäänsä, sulkea oven takanaan ja hyvästellä hetkeksi peräpohjolan kalseat ilmanalat.
Aikomus siis lähteä hetkeksi pakkasia pakoon, vain kolmeksi viikoksi tosin, joka edellisen rupeaman jälkeen tuntuu lähes naurettavan lyhyeltä ajalta.
Tiedetään, tiedetään, varmasti useampi kuin kaksi ihmistä on kirahtanut epäuskoisella äänellä: "ai VAAN kolme viikkoa?!" :) No, se on suhteellista. Mutta kyllä me ollaan kovasti tyytyväisiä tähän kolmeen(kin) viikkoon. Ihan totta. :D
Matkan määränpäänä on, yllätys yllätys, Intia. Tosin tällä kertaa on tarkoitus valloittaa ennennäkemätöntä seutua. Seutua, jonne ollaan yritetty mennä aikaisemmillakin reissuilla, mutta joka on sitten syystä tai toisesta aina jäänyt väliin. Jospa nyt selviäisimme sinne asti. Eli siis etelä-intiaan, Keralan osavaltioon, jota myös Jumalan omaksi maaksi kutsutaan.
Lähtö on ensi tiistaina, 1.3. Ensin Istanbulin kautta Mumbaihin josta jatkolento Kochiin (Cochin) josta toistaiseksi määränpää tuntematon. Katsotaan mihin tie (lue:riksakuski) meidät vie. :)
Yleisön pyynnöstä koitetaan taas tänne päivitellä kuulumisia ja menemisiä reissun ajalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)